Kiroan sen päivän, kun synnyin. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin oikeasti, olenko tulossa hulluksi. Joka paikassa kuului kuiskintaa, ketään ei näkynyt... Joku kuiski nimeäni, eräs työntekijä katseli jotakin pinssiä, mutta kuiskaus kuulosti naisen kuiskaukselta. Sadat, tai tuhannet, äänet supattivat pääni sisässä, kuinka minun pitäisi syödä, toiset huusivat, että täytyy olla syömättä. Kuvittelin itselleni enkelin ja pirun harteilleni ja oikeasti juttelin heidän kanssaan, vasta nyt tajuan, että ei näin voi käydä. Juttelimme ruuasta, syömisestä... Kaupassa ollessani äänet palasivat, ne huusivat, supattelu oli jäänyt, enkä mä voinut kuin huutaa, että pitäkää ne turpanne kiinni. Niin moni ihminen käänsi katseensa suuntaani. Nappasin karkkipussin ja juoksin kassalle.
Nyt se karkkipussi tuijottaa minua tuossa pöydällä. En halua syödä sitä, enkä edes saisi syödä sitä. Mitä jos söisin 100 grammaa? Se tekisi 350kcal, sen verran, kuin olen päättänyt syödä... Mutta miksi juuri karkit? Miksi en täyttäisi 350 kaloria päivässä jollakin muulla? Miksi en vain osaa valita oikein? En kyllä syö tuota pussia, en syö edes sitä sataa grammaa. En halua tuntea sitä syyllisyyden tunnetta, en jaksa katsella turvonnutta vatsaani peilistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti