Katselen Kellopeli Appelsiinia, olen aina rakastanut tätä... Näitä vertauskuvia, tapaa, jolla Alex puhuu. Se on jotakin niin taivaallista, sellaista, mikä saa ihokarvat nousemaan pystyyn ja kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa. Mutta en silti pidä tästä yhtä paljoa kuin kirjasta, niissä saa aina itse kehitellä pienen tarinan kirjan ulkopuolelle... Pystyy kuvittelemaan nuoren naisen ja kirjailian asumaan pieneen maalaistaloon, mutta elokuvassa... Ne on lukittuina suureen taloon, kaikki on suurta, kaikki on hienoa. Ei siis köyhää maalaiselämää, sellaista, jossa elatuksena toimii vain yksi typerä kirja.
Kirjassa tapahtumat on selvempiä, siitä puuttuu jotakin, mutta siinä on niin paljon kaikkea ylimääräistä, kaikkea mitä kaipaankin. En tiedä edes, mitä selitän tässä. Ketä kiinnostaa? Minua, joskus tuntuu, että tämä kaikki on koko elämäni. Kirjat, elokuvat, niiden vertaileminen... Mutta silti minuun ei iske mikään näin paljoa kuin tämä, Kellopeli Appelsiini.
Tässä samalla katselen lapsia takapihalla. Tänne muutti uusi perhe, jossa asuu kaksi suloista lasta. Tänään he menivät ensimmäistä kertaa pihalle muiden sekaan. Mietin, pitäisikö minunkin mennä. Ehkä voisin tuntea olevani jokin muu kuin minä, olisin jotakin suurempaa, jotakin sellaista, jota en ikinä ole ollut. Lapsena minulla ei ollut kavereita, nyt minulla on yksi kaveri... Mikä minussa on vikana? Miksi en voi olla niin kuin muut? En tiedä, mutta jos lapset ottaisivat minut nyt leikkeihinsä. Leikkisin niin kuin lapset, olisin lapsi jälleen kerran. Eläisin elämäni alusta loppuun, uudella tavalla, nopeammin, jättämättä mitään hukkaan.
Kellokin on vasta näin vähän. Meillä ei ole ketään kotona, ei ole seuraavaan viikkoon, mutta minulla on töitä. Saan kuitenkin valita itse syömiseni, kukaan ei ole vahtimassa mitä pistän suuhuni, tai mitä en pistä suuhuni. Haluan kuitenkin vain olla sortumatta, millään muulla ei ole väliä. En ole sortunut vähään aikaan, nyt kaapit ovat täynnä nuudeleita ja pastaa, leipää, mutta ei mitään siihen päälle. Juon vain teetä heittäen päivittäin yhden nuudelipaketin roskikseen, sitten olen tyytyväinen.
Pesen hampaani ja käyn tupakalla, tunnen, kuinka suuni puhdistuu, mutta täyttyy pian siitä tutusta savusta, jota olen imenyt keuhkoihini jo vuosia. Nyt pitäisi lopettaa, mutta ehkä vielä tämä viikko... Ehkä vielä nuo kolme askia, jotka odottavat minua kaapissa. En tiedä. Käyn uudelleen tupakalla ja pesen taas hampaani. En muista, että olisin pessyt ne jo. Pesen ja pesen, sitten ymmärrän, että elokuva pyörii alakerrassa. Tulen takaisin alakertaan ja lysähdän maahan, katselen vain, kuinka Alex puhuu, kauniisti ja runollisesti.
Ystävä tulee tänään meille. Se ainoa ihminen, joka on jaksanut minua vuoden verran. Se on ainoa, jolle olen aina pystynyt kertomaan huoleni, en ikinä pysty luottamaan ihmisiin, mutta Ystävään olen pystynyt. Olen onnellinen tästä, mutta silti minua pelottaa, mielessäni pyörii ne ruuat, joita minun pitäisi pystyä tunkemaan suuhuni tämän ollessa täällä. Tämä on minun kotini, hän ei voi määrätä minua tekemään mitään, mitä en halua.
Ystävä on kuitenkin niin ihana. Nauramme ja katselemme televisiota, kuuntelemme musiikkia ja unohdamme hetkeksi muun maailman. Pystyn olemaan aito Ystävän kanssa, osaan nauraa ollessani hänen kanssaa. Kaikki on hyvin hetken, mutta kun näen junan takaosan, näen Ystävän lähtevän, ylleni lankeaa taas musta sumu. Kävelen pää painuksissa puolitoista kilometriä kotiin, avaan jääkaapi oven ja toivon, että siellä ei olisi ruokaa, jota pistää suuhun.
Nyt minä kuitenkin lähden tietokoneelta, tulen huomenna takaisin tänne, kirjoitan, miten loppujen lopuksi Ystävän kanssa meni. Näkemisiin.
Kirjassa tapahtumat on selvempiä, siitä puuttuu jotakin, mutta siinä on niin paljon kaikkea ylimääräistä, kaikkea mitä kaipaankin. En tiedä edes, mitä selitän tässä. Ketä kiinnostaa? Minua, joskus tuntuu, että tämä kaikki on koko elämäni. Kirjat, elokuvat, niiden vertaileminen... Mutta silti minuun ei iske mikään näin paljoa kuin tämä, Kellopeli Appelsiini.
Tässä samalla katselen lapsia takapihalla. Tänne muutti uusi perhe, jossa asuu kaksi suloista lasta. Tänään he menivät ensimmäistä kertaa pihalle muiden sekaan. Mietin, pitäisikö minunkin mennä. Ehkä voisin tuntea olevani jokin muu kuin minä, olisin jotakin suurempaa, jotakin sellaista, jota en ikinä ole ollut. Lapsena minulla ei ollut kavereita, nyt minulla on yksi kaveri... Mikä minussa on vikana? Miksi en voi olla niin kuin muut? En tiedä, mutta jos lapset ottaisivat minut nyt leikkeihinsä. Leikkisin niin kuin lapset, olisin lapsi jälleen kerran. Eläisin elämäni alusta loppuun, uudella tavalla, nopeammin, jättämättä mitään hukkaan.
Kellokin on vasta näin vähän. Meillä ei ole ketään kotona, ei ole seuraavaan viikkoon, mutta minulla on töitä. Saan kuitenkin valita itse syömiseni, kukaan ei ole vahtimassa mitä pistän suuhuni, tai mitä en pistä suuhuni. Haluan kuitenkin vain olla sortumatta, millään muulla ei ole väliä. En ole sortunut vähään aikaan, nyt kaapit ovat täynnä nuudeleita ja pastaa, leipää, mutta ei mitään siihen päälle. Juon vain teetä heittäen päivittäin yhden nuudelipaketin roskikseen, sitten olen tyytyväinen.
Pesen hampaani ja käyn tupakalla, tunnen, kuinka suuni puhdistuu, mutta täyttyy pian siitä tutusta savusta, jota olen imenyt keuhkoihini jo vuosia. Nyt pitäisi lopettaa, mutta ehkä vielä tämä viikko... Ehkä vielä nuo kolme askia, jotka odottavat minua kaapissa. En tiedä. Käyn uudelleen tupakalla ja pesen taas hampaani. En muista, että olisin pessyt ne jo. Pesen ja pesen, sitten ymmärrän, että elokuva pyörii alakerrassa. Tulen takaisin alakertaan ja lysähdän maahan, katselen vain, kuinka Alex puhuu, kauniisti ja runollisesti.
Ystävä tulee tänään meille. Se ainoa ihminen, joka on jaksanut minua vuoden verran. Se on ainoa, jolle olen aina pystynyt kertomaan huoleni, en ikinä pysty luottamaan ihmisiin, mutta Ystävään olen pystynyt. Olen onnellinen tästä, mutta silti minua pelottaa, mielessäni pyörii ne ruuat, joita minun pitäisi pystyä tunkemaan suuhuni tämän ollessa täällä. Tämä on minun kotini, hän ei voi määrätä minua tekemään mitään, mitä en halua.
Ystävä on kuitenkin niin ihana. Nauramme ja katselemme televisiota, kuuntelemme musiikkia ja unohdamme hetkeksi muun maailman. Pystyn olemaan aito Ystävän kanssa, osaan nauraa ollessani hänen kanssaa. Kaikki on hyvin hetken, mutta kun näen junan takaosan, näen Ystävän lähtevän, ylleni lankeaa taas musta sumu. Kävelen pää painuksissa puolitoista kilometriä kotiin, avaan jääkaapi oven ja toivon, että siellä ei olisi ruokaa, jota pistää suuhun.
Nyt minä kuitenkin lähden tietokoneelta, tulen huomenna takaisin tänne, kirjoitan, miten loppujen lopuksi Ystävän kanssa meni. Näkemisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti