Stuck on a wrong day

En ole jaksanut kirjoittaa, siihen ei ole edes mitään syytä. Tänään en mennyt töihin, joten koko päivä on mennyt sängyn pohjalla maaten, nousten välillä tupakalla käymään. Olen toki myös syönyt jotakin, saaden itseni kuilun reunalle, tuntuu, kuin vain seisoisin siellä reunalla, antaen tuulen huojuttaa minua jokaiseen eri suuntaan. Mutta silti olen vielä tässä, en tehnyt itselleni mitään, koska olen päättänyt kuolla laihana. Joten en vielä, vaikka täältä tahtoisikin pois niin kovasti.

Hautajaisistani sen verran, että haluan mennä jenkkityyliin. Tahdon arkun pidettävän auki, minun täytyy saada pari ruusua mukaani maan alle, sen takia tahdon olla laiha. Eihän kukaan voi esiintyä niinkin julkisesti tällaisena pullana? Tällaisena, kuin mitä olen nykyään... Lisäksi haluan hautajaisissani soitettavan Stratovariuksen Forever, enkä halua mitään after-partyja, enkä halua, että isäpuoleni äiti leipoo sinne kaikkea hyvää. Minun hautajaisissani ei syödä. Käyhän se kaikille halvemmaksikin, jos ei biletetä ja lueta mitään shittiä hyvästelyjen jälkeen?

Miksiköhän suunnittelen hautajaisia.. Enhän voi olla ollenkaan varma, että niitä toteutetaan sillä tavalla, kuin minä haluaisin, vielä vähemmän voin olla varma siitä, että niitä pidetään ollenkaan. Haluan silti jotain täydellistä elämääni, jos ei kahta söpöä lasta, prinsessahäitä tai suuria dokaussyntymäpäiviä, niin hautajaiset. Olen oikeastaan aina rakastanut hautajaisia, tykkään istua kuuntelemassa, kuinka pappi kertoo jotain täysin turhaa jumalasta ja jeesuksesta ja kuolleesta ihmisestä.. Mutta en tykkää ollenkaan siitä, kuinka pappi kertoo, että kuollut oli mukava ihminen. Eihän hän ikinä tunne kuollutta, se on vain niin väärin sanoa jotakin sellaista, mikä ei ole edes totta. Niin, tässä taas yksi asia, mitä hautajaisissani ei tehdä. Minua ei kehuta kauniiksi tai mukavaksi, mieluummin provosoivat ja sanovat, että nyt hän on laiha, kun ei sitä maan päällä ollut.

Tykkään myös istua niillä kovilla penkeillä, katsella, kuinka lähes kaikki itkevät silmät päästään. Minä istun aurinkolasit päässä kasvoilla näiden ilmeettömien silmieni kanssa. Muistan hautajaisissa, kuinka kylmä ja välinpitämätön ihminen olenkaan.

Voisin seisoa nyt peilin edessä, syödä kaksi leipää katsellen jenkkakahvojani, mutta silti istun tässä sohvalla. Jenkkakahvani eivät suurene, vatsani ei pömpötä, mutta kuulen, kuinka keho huutaa ruokaa. Anoo polvillaan yhtä saatanan omenaa, jota en suostu pistää suuhuni. Tänään olisi täytynyt syödä 600kcal, taisin syödäkin, en vain ole yhtään varma, mitä olen syönyt, paljon olen syönyt, alle 600kcal, tai ehkä hieman enemmän... Minä en tiedä! Ja vihaan tätä tiedottomuutta, tupakkaa on kuitenkin mennyt. Olen istunut paleltumassa pihalla koiran kanssa, juosten sieltä takaisin lämpimän peiton alle.

Koko päivän olen miettinyt erilaisia asioita. Esimerkiksi sitä, olenko saanut nimeni oikeasti siivousvälineiden mukaan, niin kuin isä aina sanoo. Isä sanoo sen vitsillä, mutta joskus minusta oikeasti tuntuu, että minua pidettäisiin vain välineenä, niin kuin sini-lasikuitupyyhettä. Sitten piirsin sarjakuvaa, hahmottelin sen pääni sisällä, miettien yhä, miksi nimeni on juuri tämä. Varmasti ainoa asia, josta luokkalaiseni muistavat minut, jos olisin jonkin muun niminen, olisin näkymätön sinivalas! Se ihminen, joka purskahtaa rappusissa itkuun ja valtaa käytävät jäädessään vain katsomaan tyhjästi eteenpäin. Ei kukaan tietäisi nimeäni.

Minulla on suunnitelma! Onko tässä jotain ihmeellistä? On kyllä, en ikinä suunnittele mitään, en ikinä mieti tulevaisuutta... Elän tässä hetkessä, tai oikeastaan elän vieläkin menneisyydessä. Mutta olen suunnitellut koulun alkuun kaikki syömiseni. Nyt menee 24680, sitten... juomadieetti, näkkileipädieetti, sitten alkaa koulu. Ja minua pelottaa koulun alku, jos en ole laihtunut, jos olen tämä sama ihminen, samassa vartalossa, silloin kukaan ei pidä minusta.

Olen myös päättänyt laittaa kuvia tänne blogiin... Laitan huomenna, lupaan sen.