I want, you leave me alone.

Nauran täällä kuin hullu, makasin tunnin lattialla ja kikatin. Eikä minulla ole mitään tietoa, mikä tässä talossa on niin hauskaa. Nauran aina, kun juoksen nuo rappuset ylös, lasken askelmia ja sen jälkeen vedän ne alas kuin liukumäessä. Minun pitäisi olla vielä onnellinen, kun en ole laiha, pystyn todella laskemaan rappuset alas, eikä takapuoli kipeydy rappusten reunojen tai sen pienen ja suloisen tömähdyksen ansiosta.

En minä kuitenkaan ole. Enkä enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen laiha sitten, kun en pysty laskemaan rappusia alas, läskit eivät enää ole vartalossani turvaamassa heikkoja luita. Se sattuisi niin älyttömästi, pystyn kuvittelemaan sen kivun, vaikka... En ole tuntenut sitä vielä, mutta vielä minä tunnen. Tulen tuntemaan.

Tiedättekö muuten, annan itselleni vuoden aikaa. Olen vuoden päästä 40 kiloinen, tai kevyempi, olisin perhonen, joka liitää taivaalla antaen tuulen lennättää. Miksi juuri vuoden päästä? Alan säästämään, pääsen ripiltä... Olen rikas, otan snake biten, revin nämä raudat pois suustani ja hankin pidennykset. Snake bite niihin ihanan laihoihin kasvoihin, pidennyksetkin korostaisivat laihuutta, johon olin päässyt. Turha minun on unelmoida, olen laihduttanut koko elämäni, enkä ikinä millään terveellisillä keinoilla, nyt... Olen vielä kauempana terveellisyydestä, kuin kaksitoistavuotiaana. Ei minun terveellistä laihduttamista pitänytkään aloittaa, tai piti, mutta kaikki riistäytyy aina käsistä, ottaa ohjat itselleen ja pistää minut seuraamaan perästä.

Olen muuten miettinyt.. Miksi ihmiset eivät osaa jättää minua rauhaan? Minua ahdistaa jokainen ihminen ympärilläni, kaikki näkevät, kuinka kovasti yritänkään laihtua, kuinka masentunut olenkaan, mutta kukaan ei näe, otta suurin osa siitä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuu juuri niistä ihmisistä. Silmäni paljastavat kaiken ja ei mitään, suustani päästän kaiken ulos, mutta vain silmiä vilkaisemalla pystyy tutkimaan kaiken sen, mitä menneisyys antoi minulle. Osaan valehdella, mutta jokin käskee minua aina kertomaan totuuden, koska en anna itseni tehdä sitä, yrittää jokin pieni osa tehdä sen.. Jokin sisälläni, se jokin, joka huutaa minulle koko ajan, käskee syömään ja olemaan syömättä.

Haluan kuitenkin vain omaa rauhaa. Osaan anoa, pyytää kauniisti ja raivota, mutta silti ihmiset vain koettavat lähestyä, tunkeutua pääni sisälle ja hokevat, kuinka yrittävät vain auttaa. Jos he todella tietäisivät, mitä mielessäni pyörii, jokainen jättäisi minut oman onneni nojaan. Se olisi unelmaa, jonka kääntäisin helvetiksi.

En ole muuten käynyt vaa'alla, vaikka minun piti tänään aamulla. Lauantaina join, jekkubatterya... ja vodkaa colan kanssa, oli kaukana kevytlimsasta. Eilen failasin muuten vain, söin leipää, mutta sain tarvittavan määrän proteiineja, hiilareita ja rasvaa, kalorit nousivat pilviin! Yli tuhannen, enempää minä en edes halunnut tietää. Tänään parempi päivä, mutta silti ahdistaa.

Suunnittelen koko viikon nyt, sunnuntaina menen vaa'alle.

Stuck on a wrong day

En ole jaksanut kirjoittaa, siihen ei ole edes mitään syytä. Tänään en mennyt töihin, joten koko päivä on mennyt sängyn pohjalla maaten, nousten välillä tupakalla käymään. Olen toki myös syönyt jotakin, saaden itseni kuilun reunalle, tuntuu, kuin vain seisoisin siellä reunalla, antaen tuulen huojuttaa minua jokaiseen eri suuntaan. Mutta silti olen vielä tässä, en tehnyt itselleni mitään, koska olen päättänyt kuolla laihana. Joten en vielä, vaikka täältä tahtoisikin pois niin kovasti.

Hautajaisistani sen verran, että haluan mennä jenkkityyliin. Tahdon arkun pidettävän auki, minun täytyy saada pari ruusua mukaani maan alle, sen takia tahdon olla laiha. Eihän kukaan voi esiintyä niinkin julkisesti tällaisena pullana? Tällaisena, kuin mitä olen nykyään... Lisäksi haluan hautajaisissani soitettavan Stratovariuksen Forever, enkä halua mitään after-partyja, enkä halua, että isäpuoleni äiti leipoo sinne kaikkea hyvää. Minun hautajaisissani ei syödä. Käyhän se kaikille halvemmaksikin, jos ei biletetä ja lueta mitään shittiä hyvästelyjen jälkeen?

Miksiköhän suunnittelen hautajaisia.. Enhän voi olla ollenkaan varma, että niitä toteutetaan sillä tavalla, kuin minä haluaisin, vielä vähemmän voin olla varma siitä, että niitä pidetään ollenkaan. Haluan silti jotain täydellistä elämääni, jos ei kahta söpöä lasta, prinsessahäitä tai suuria dokaussyntymäpäiviä, niin hautajaiset. Olen oikeastaan aina rakastanut hautajaisia, tykkään istua kuuntelemassa, kuinka pappi kertoo jotain täysin turhaa jumalasta ja jeesuksesta ja kuolleesta ihmisestä.. Mutta en tykkää ollenkaan siitä, kuinka pappi kertoo, että kuollut oli mukava ihminen. Eihän hän ikinä tunne kuollutta, se on vain niin väärin sanoa jotakin sellaista, mikä ei ole edes totta. Niin, tässä taas yksi asia, mitä hautajaisissani ei tehdä. Minua ei kehuta kauniiksi tai mukavaksi, mieluummin provosoivat ja sanovat, että nyt hän on laiha, kun ei sitä maan päällä ollut.

Tykkään myös istua niillä kovilla penkeillä, katsella, kuinka lähes kaikki itkevät silmät päästään. Minä istun aurinkolasit päässä kasvoilla näiden ilmeettömien silmieni kanssa. Muistan hautajaisissa, kuinka kylmä ja välinpitämätön ihminen olenkaan.

Voisin seisoa nyt peilin edessä, syödä kaksi leipää katsellen jenkkakahvojani, mutta silti istun tässä sohvalla. Jenkkakahvani eivät suurene, vatsani ei pömpötä, mutta kuulen, kuinka keho huutaa ruokaa. Anoo polvillaan yhtä saatanan omenaa, jota en suostu pistää suuhuni. Tänään olisi täytynyt syödä 600kcal, taisin syödäkin, en vain ole yhtään varma, mitä olen syönyt, paljon olen syönyt, alle 600kcal, tai ehkä hieman enemmän... Minä en tiedä! Ja vihaan tätä tiedottomuutta, tupakkaa on kuitenkin mennyt. Olen istunut paleltumassa pihalla koiran kanssa, juosten sieltä takaisin lämpimän peiton alle.

Koko päivän olen miettinyt erilaisia asioita. Esimerkiksi sitä, olenko saanut nimeni oikeasti siivousvälineiden mukaan, niin kuin isä aina sanoo. Isä sanoo sen vitsillä, mutta joskus minusta oikeasti tuntuu, että minua pidettäisiin vain välineenä, niin kuin sini-lasikuitupyyhettä. Sitten piirsin sarjakuvaa, hahmottelin sen pääni sisällä, miettien yhä, miksi nimeni on juuri tämä. Varmasti ainoa asia, josta luokkalaiseni muistavat minut, jos olisin jonkin muun niminen, olisin näkymätön sinivalas! Se ihminen, joka purskahtaa rappusissa itkuun ja valtaa käytävät jäädessään vain katsomaan tyhjästi eteenpäin. Ei kukaan tietäisi nimeäni.

Minulla on suunnitelma! Onko tässä jotain ihmeellistä? On kyllä, en ikinä suunnittele mitään, en ikinä mieti tulevaisuutta... Elän tässä hetkessä, tai oikeastaan elän vieläkin menneisyydessä. Mutta olen suunnitellut koulun alkuun kaikki syömiseni. Nyt menee 24680, sitten... juomadieetti, näkkileipädieetti, sitten alkaa koulu. Ja minua pelottaa koulun alku, jos en ole laihtunut, jos olen tämä sama ihminen, samassa vartalossa, silloin kukaan ei pidä minusta.

Olen myös päättänyt laittaa kuvia tänne blogiin... Laitan huomenna, lupaan sen.

Voisiko joku kirota minut alimpaan helvettiin?

Kiroan sen päivän, kun synnyin. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin oikeasti, olenko tulossa hulluksi. Joka paikassa kuului kuiskintaa, ketään ei näkynyt... Joku kuiski nimeäni, eräs työntekijä katseli jotakin pinssiä, mutta kuiskaus kuulosti naisen kuiskaukselta. Sadat, tai tuhannet, äänet supattivat pääni sisässä, kuinka minun pitäisi syödä, toiset huusivat, että täytyy olla syömättä. Kuvittelin itselleni enkelin ja pirun harteilleni ja oikeasti juttelin heidän kanssaan, vasta nyt tajuan, että ei näin voi käydä. Juttelimme ruuasta, syömisestä... Kaupassa ollessani äänet palasivat, ne huusivat, supattelu oli jäänyt, enkä mä voinut kuin huutaa, että pitäkää ne turpanne kiinni. Niin moni ihminen käänsi katseensa suuntaani. Nappasin karkkipussin ja juoksin kassalle.

Nyt se karkkipussi tuijottaa minua tuossa pöydällä. En halua syödä sitä, enkä edes saisi syödä sitä. Mitä jos söisin 100 grammaa? Se tekisi 350kcal, sen verran, kuin olen päättänyt syödä... Mutta miksi juuri karkit? Miksi en täyttäisi 350 kaloria päivässä jollakin muulla? Miksi en vain osaa valita oikein? En kyllä syö tuota pussia, en syö edes sitä sataa grammaa. En halua tuntea sitä syyllisyyden tunnetta, en jaksa katsella turvonnutta vatsaani peilistä.

Sateessa kukaan ei näe, kuinka sielusi kärsii.

Näkee vain junan loittonevan selän, pienet punaiset valot ja tietää, että yksi normaali viikonloppu on nyt ohitse. Tämä taisi olla liiankin normaalia, söin jäätelön hyvillä mielin, ei pienintäkään morkkista. Söin viinirypäleitä, söin neljä leipää... Enkä itkenyt, en miettinyt, monta kaloria vedin taas vatsasta alas. Nyt istun sohvalla miettien, miksi en osaa enää itkeä niin kuin ennen. Miksi en osaa syödä niin kuin ennen... Miksi en voi olla niin kuin normaalit tämän ikäiset?

En tiennyt, että osaan vielä itkeä. Mutta minä osaan, junaa katsoessa ei voi kuin purskahtaa itkuun. Kukaan ei kiinnitä huomiota valuneisiin meikkeihin, sade on sotkenut ne jo ennestään, kyyneleet sekoittuvat sadeveteen... Itkeminen pysyy muilta salassa.

Ystävä on nyt kuitenkin palannut Helsinkiin, tämä ei voinut jäädä pidemmäksi aikaa, vaikka olisin voinut anoa vaikka polvillani tätä jäämään. Meillä molemmilla on kesätyö, olen niin kyllästynyt siihen, olen niin kyllästynyt heräämään kuudelta kävelläkseni juna-asemalla, hyppäämään junaan. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, kohta alkaa koulukin, enkä ole laihtunut kuin ehkä kilon. Etenkin tämä viikko on tuonut kiloja lisää, tänään elän kuitenkin kahvilla, teellä ja limulla, en ole edes miettinyt ruokaa. Paitsi nyt, ajattelen vain, että luojan kiitos jääkaappi on tyhjä. En ole ostanut kaupasta kuin greippiä ja mandariineja, joku on syönyt omenani jääkaapista, mikä ärsyttää varmasti enemmän kuin mikään pitkään aikaan.

Olen muuten miettinyt jo monien päivien ajan huumeita... Minunhan pitäisi kaiken järjen mukaan karttaa niitä viimeiseen asti isän, ja koko perheen, menneisyyden takia, mutta ei... Olen miettinyt, miltä tuntuisi piikittää heroiinia suoneen, sniffata kokaiinia nenään, ottaa pari tablettia amfetamiinia... Enää ei riitä Xanor, ei riitä mikään reseptilääke, joka vain rauhoittaa kehoa. Ei riitä tupakka, josta ei loppujen lopuksi saa mitään mielihyvää. Enkä juo alkoholia, en ole ikinä juonut yhtä tölkkiä enempää. Mutta tahdon tuntea sen euforian tunteen, jonka voisin saada heroiinista... Kaipaan vain hieman läheisyyttä joltakin, on se läheisyyden tuoja sitten huumeet.

There are days when I'm okay

Katselen Kellopeli Appelsiinia, olen aina rakastanut tätä... Näitä vertauskuvia, tapaa, jolla Alex puhuu. Se on jotakin niin taivaallista, sellaista, mikä saa ihokarvat nousemaan pystyyn ja kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa. Mutta en silti pidä tästä yhtä paljoa kuin kirjasta, niissä saa aina itse kehitellä pienen tarinan kirjan ulkopuolelle... Pystyy kuvittelemaan nuoren naisen ja kirjailian asumaan pieneen maalaistaloon, mutta elokuvassa... Ne on lukittuina suureen taloon, kaikki on suurta, kaikki on hienoa. Ei siis köyhää maalaiselämää, sellaista, jossa elatuksena toimii vain yksi typerä kirja.

Kirjassa tapahtumat on selvempiä, siitä puuttuu jotakin, mutta siinä on niin paljon kaikkea ylimääräistä, kaikkea mitä kaipaankin. En tiedä edes, mitä selitän tässä. Ketä kiinnostaa? Minua, joskus tuntuu, että tämä kaikki on koko elämäni. Kirjat, elokuvat, niiden vertaileminen... Mutta silti minuun ei iske mikään näin paljoa kuin tämä, Kellopeli Appelsiini.

Tässä samalla katselen lapsia takapihalla. Tänne muutti uusi perhe, jossa asuu kaksi suloista lasta. Tänään he menivät ensimmäistä kertaa pihalle muiden sekaan. Mietin, pitäisikö minunkin mennä. Ehkä voisin tuntea olevani jokin muu kuin minä, olisin jotakin suurempaa, jotakin sellaista, jota en ikinä ole ollut. Lapsena minulla ei ollut kavereita, nyt minulla on yksi kaveri... Mikä minussa on vikana? Miksi en voi olla niin kuin muut? En tiedä, mutta jos lapset ottaisivat minut nyt leikkeihinsä. Leikkisin niin kuin lapset, olisin lapsi jälleen kerran. Eläisin elämäni alusta loppuun, uudella tavalla, nopeammin, jättämättä mitään hukkaan.

Kellokin on vasta näin vähän. Meillä ei ole ketään kotona, ei ole seuraavaan viikkoon, mutta minulla on töitä. Saan kuitenkin valita itse syömiseni, kukaan ei ole vahtimassa mitä pistän suuhuni, tai mitä en pistä suuhuni. Haluan kuitenkin vain olla sortumatta, millään muulla ei ole väliä. En ole sortunut vähään aikaan, nyt kaapit ovat täynnä nuudeleita ja pastaa, leipää, mutta ei mitään siihen päälle. Juon vain teetä heittäen päivittäin yhden nuudelipaketin roskikseen, sitten olen tyytyväinen.

Pesen hampaani ja käyn tupakalla, tunnen, kuinka suuni puhdistuu, mutta täyttyy pian siitä tutusta savusta, jota olen imenyt keuhkoihini jo vuosia. Nyt pitäisi lopettaa, mutta ehkä vielä tämä viikko... Ehkä vielä nuo kolme askia, jotka odottavat minua kaapissa. En tiedä. Käyn uudelleen tupakalla ja pesen taas hampaani. En muista, että olisin pessyt ne jo. Pesen ja pesen, sitten ymmärrän, että elokuva pyörii alakerrassa. Tulen takaisin alakertaan ja lysähdän maahan, katselen vain, kuinka Alex puhuu, kauniisti ja runollisesti.

Ystävä tulee tänään meille. Se ainoa ihminen, joka on jaksanut minua vuoden verran. Se on ainoa, jolle olen aina pystynyt kertomaan huoleni, en ikinä pysty luottamaan ihmisiin, mutta Ystävään olen pystynyt. Olen onnellinen tästä, mutta silti minua pelottaa, mielessäni pyörii ne ruuat, joita minun pitäisi pystyä tunkemaan suuhuni tämän ollessa täällä. Tämä on minun kotini, hän ei voi määrätä minua tekemään mitään, mitä en halua.

Ystävä on kuitenkin niin ihana. Nauramme ja katselemme televisiota, kuuntelemme musiikkia ja unohdamme hetkeksi muun maailman. Pystyn olemaan aito Ystävän kanssa, osaan nauraa ollessani hänen kanssaa. Kaikki on hyvin hetken, mutta kun näen junan takaosan, näen Ystävän lähtevän, ylleni lankeaa taas musta sumu. Kävelen pää painuksissa puolitoista kilometriä kotiin, avaan jääkaapi oven ja toivon, että siellä ei olisi ruokaa, jota pistää suuhun.

Nyt minä kuitenkin lähden tietokoneelta, tulen huomenna takaisin tänne, kirjoitan, miten loppujen lopuksi Ystävän kanssa meni. Näkemisiin.

Lopun alku, niinhän sitä sanotaan.

Alku, varmasti vaikein asia maailmassa. Lenkille lähtö tuntuu ylitsepääsemättömältä laiskuutensa vuoksi, dieetti ei onnistu alun sortumisien takia... Päätösten aloittaminen on vaikea saada alkuun, mutta loppu sujuu ongelmitta. Ja blogin aloittaminen on vaikeaa, kun ei tiedä mitä kertoa, mistä kirjoittaa, miten kirjoittaa... Mikä kiinnostaa lukijoita? Nyt kuitenkin aion kirjoittaa jotakin, aion saada tästä hyvän ja lukukelvollisen blogin, siinä aion onnistua.

Ruudun toisella puolella istuu kuitenkin pieni tyttö Kanta-Hämeestä, jonka elämään tai ajatuksiin ei tunnu mahtuvan mitään laihdutuksen ja anailun lisäksi. Voimia tai kiinnostusta ei jaksa jakaa muille, ei sillä, että muiden tarvitsisikaan tietää mitään. Blogia kirjoitan lähinnä itseni takia, ihan vain selventääkseni tätä "ei kuulu muille" -asennettani, toki muutkin tätä saavat lukea... Muutenhan pääsen helpommalla kirjoittamalla vihkoon ajatukset, en nettiin.

Olen kuitenkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä perfektionisti, jonka suku koostuu masentuneisuudesta, ahdistuksesta, paniikkikohtauksista, unihäiriöistä... Kaikesta mahdollisesta, mutta koska tämä on tarkoitettu minulle, puhutaan minusta, ei suvusta, ehkä siihenkin pisteeseen päästään vielä joskus.
Kuitenkin olen turhankin skitsofreeninen narsisti, joka ei erota oikeaa väärästä, saatika lihavaa normaalipainoisesta.

Kuvittelen tapahtumia sarjakuvina, kaikki tapahtuu niin kuin olen ajatellut. Ihmiset kävelevät luokseni, avaan silmäni ja kerron nimeni, ihmiset kävelevät pois. Hetken päästä löydän uudet ihmiset, he ovat sylit täynnä karkkia, PAM "EI #!@?&!!", ei karkkia, ei herkkuja, ei ruokaa. Olen mielikuvitukseton pessimisti, joka kokee mieluummin nälkäkuoleman, kun syö niin kuin normaalit lapset.