I want, you leave me alone.

Nauran täällä kuin hullu, makasin tunnin lattialla ja kikatin. Eikä minulla ole mitään tietoa, mikä tässä talossa on niin hauskaa. Nauran aina, kun juoksen nuo rappuset ylös, lasken askelmia ja sen jälkeen vedän ne alas kuin liukumäessä. Minun pitäisi olla vielä onnellinen, kun en ole laiha, pystyn todella laskemaan rappuset alas, eikä takapuoli kipeydy rappusten reunojen tai sen pienen ja suloisen tömähdyksen ansiosta.

En minä kuitenkaan ole. Enkä enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen laiha sitten, kun en pysty laskemaan rappusia alas, läskit eivät enää ole vartalossani turvaamassa heikkoja luita. Se sattuisi niin älyttömästi, pystyn kuvittelemaan sen kivun, vaikka... En ole tuntenut sitä vielä, mutta vielä minä tunnen. Tulen tuntemaan.

Tiedättekö muuten, annan itselleni vuoden aikaa. Olen vuoden päästä 40 kiloinen, tai kevyempi, olisin perhonen, joka liitää taivaalla antaen tuulen lennättää. Miksi juuri vuoden päästä? Alan säästämään, pääsen ripiltä... Olen rikas, otan snake biten, revin nämä raudat pois suustani ja hankin pidennykset. Snake bite niihin ihanan laihoihin kasvoihin, pidennyksetkin korostaisivat laihuutta, johon olin päässyt. Turha minun on unelmoida, olen laihduttanut koko elämäni, enkä ikinä millään terveellisillä keinoilla, nyt... Olen vielä kauempana terveellisyydestä, kuin kaksitoistavuotiaana. Ei minun terveellistä laihduttamista pitänytkään aloittaa, tai piti, mutta kaikki riistäytyy aina käsistä, ottaa ohjat itselleen ja pistää minut seuraamaan perästä.

Olen muuten miettinyt.. Miksi ihmiset eivät osaa jättää minua rauhaan? Minua ahdistaa jokainen ihminen ympärilläni, kaikki näkevät, kuinka kovasti yritänkään laihtua, kuinka masentunut olenkaan, mutta kukaan ei näe, otta suurin osa siitä ahdistuksesta ja masennuksesta johtuu juuri niistä ihmisistä. Silmäni paljastavat kaiken ja ei mitään, suustani päästän kaiken ulos, mutta vain silmiä vilkaisemalla pystyy tutkimaan kaiken sen, mitä menneisyys antoi minulle. Osaan valehdella, mutta jokin käskee minua aina kertomaan totuuden, koska en anna itseni tehdä sitä, yrittää jokin pieni osa tehdä sen.. Jokin sisälläni, se jokin, joka huutaa minulle koko ajan, käskee syömään ja olemaan syömättä.

Haluan kuitenkin vain omaa rauhaa. Osaan anoa, pyytää kauniisti ja raivota, mutta silti ihmiset vain koettavat lähestyä, tunkeutua pääni sisälle ja hokevat, kuinka yrittävät vain auttaa. Jos he todella tietäisivät, mitä mielessäni pyörii, jokainen jättäisi minut oman onneni nojaan. Se olisi unelmaa, jonka kääntäisin helvetiksi.

En ole muuten käynyt vaa'alla, vaikka minun piti tänään aamulla. Lauantaina join, jekkubatterya... ja vodkaa colan kanssa, oli kaukana kevytlimsasta. Eilen failasin muuten vain, söin leipää, mutta sain tarvittavan määrän proteiineja, hiilareita ja rasvaa, kalorit nousivat pilviin! Yli tuhannen, enempää minä en edes halunnut tietää. Tänään parempi päivä, mutta silti ahdistaa.

Suunnittelen koko viikon nyt, sunnuntaina menen vaa'alle.